Opettaja Saara Eira o.s. Mäkelä

Kerron tässä joitakin muisteluksia nuoren vastavalmistuneen opettajan näkökulmasta, kun hän tuli ensimmäiseen koulupaikkaansa keskelle kiihkeää Lapin jälleenrakennusta loppukesällä 1946. Olen lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta, mistä jo 1900-luvun alussa suuri joukko siirtolaisia muutti rapakon taakse Amerikkaan ja tarkemmin sanoen Etelä-Pohjanmaan porstuasta Ähtäristä. Liekö jotain veren perintöä jäänyt vielä minullekin asti, kun melskeisten sotavuosien jälkeen halusin rauhallisilta kotikonnuilta matkustaa mahdollisimman kauas. Silloin ei juuri ollut vielä muuta mahdollisuutta kuin lähteä omaan maahan. Ja Lappi oli siihen aikaan kaukana. Siitä ei tiedetty juuri mitään kotiseudullanikaan. Se oli tosiaan "Ultima Thule", valkea läiskä Suomen kartalla. Tosin sota ja hävitys oli jollain tavoin tehnyt sen tutummaksi. En ollut koskaan käynyt Vaasaa pohjoisempana ja kun kahden yön ja puolen toista päivän jälkeen seisoin Enontekiön kamaralla Palojoensuussa armon vuonna 1946, ja linja-auto jatkoi matkaansa Karesuvantoon, tuntui olo hieman oudolta. Tosin oli kaunis elokuinen päivä ja toinenkin matkustaja jäi samoin kuin minäkin tien varteen miettimään, miten päästä kirkolle. Ennen täällä Lapissa puhuttiin paljon jätkistä ja tässä nyt oli, niin arvioin, yksi sellainen vaatetuksesta päätellen, lippalakki ja jonkinlainen kauhtuneen näköinen haalari päällä ja valtaisia reppu mukana. Siinä oli parakki tien vieressä (parakki-sanan kuulin kai ensi kerran silloin). Menimme pihaan ja yksi sotilas, joka siinä tien vieressä seisoi, sanoi, että se on miinanraivausporukan asemapaikka. Siinä oli pihassa pari vanhaa laveria . Toisen reunalle varovasti istuin. Syötiin eväitä ja katseltiin maisemia. Muistan elävästi, miten paljon isoja hehkuvanpunaisia puolukanterttuja kasvoi tien varsilla ja lähimetsikössä. Ja kun yritin mennä niitä vähän kauemmas poimimaan, joku sotilas kauempaa huusi, ettei saa mennä tieltä pois, ei ole vielä kaikkia paikkoja miinoista puhdistettu. Se jätkän näköinen matkakaverini oli pannut pihalle nukkumaan reppu päänalusena. Ja kun mitään liikennettä ei näkynyt, ei kuulunut, olin lopen kyllästynyt toimettomaan odottamiseen. Kun sitten seuralaiseni heräsi, sanoin hänelle, että jos nyt auto tulee tuolta Karesuvannosta käsin ja menee Muonioon, hyppään siihen ja annan piut paut koko Enontekiölle. Mutta hän, joka oli jo vanhempi, lohdutteli: "Ei tässä nyt hätää mitään. Lapissa on aikaa. Kyllä kaikki järjestyy. Minulle tulee kyyti iltäpäivällä, että päästään Hettaan. Kyllä se neiti vielä ihastuu Lappiin niin, ettei keväällä pois haluakaan." Mutta neiti oli väsynyt ja vihainenkin. Ja muolkoili kärsimättömänä toista matkamiestä ja ajatteli, että kun kerran kyydin sai, olisi sen heti ottanut eikä iltapäivällä. Mutta sitähän en tiennyt, että Enontekiöllä oli silloin vain yksi henkilöauto ja sekin yksityiskäytössä. Kun iltapuolella sitten tulliviskaali Syväjärvi autollaan tuli sitä jätkänpukuista matkamiestä noutamaan, hän hyvin kohteliaasti toivotti pormestari Ervamaan tervetulleeksi lomailemaan Enontekiölle. Tuumin, ettei ole koiraa karvoihin katsomista. Tänne siis tultiin pormestarin kyydissä ja Hetan ystävällisen opettajan ja ainoan opettajan luona oltiin yö ja vasta seuraavana päivänä päästiin samalla autolla Peltovuomaan. Kun nyt muistelen ensi vaikutelmiani näistä kylistä, ei niiden pienuus tai autius ole jäänyt mitenkään mieleeni. Olin lukenut sen aikaiset ainoat Lapin kirjat Paulaharjun muistelukset ennen lähtöäni ja niissä jo annettiin kuva harvaanasutusta Lapista. Ehkäpä se vähän ihmetytti, ettei nyt juuri Lapin kotia ollut enemmän näkyvissä, joku puolilaavun tapainen vain oli. Mutta sillat minua kauhistuttivat, varsinkin kun autonkuljettaja kävi ensin tarkastamassa kestääkö silta ja matkustaja sai kävellä ja kävellessäkin tuntui silta huojuvan. Mutta mikä heti ihastutti, se oli valkeat jäkäläkankaat tien molemmin puolin, tunturit taustalla ja kylissä virkeä vilkas hyörinä, olihan silloin monia lapsiperheitä, joissa oli 10-12 lasta. Peltovuoma oli poltettu kahta pientä taloa lukuunottamatta. Tullessani sinne oli kylään pystytetty kolme isoa parakkia, joissa asui useita perheitä. Sitten oli ainakin seitsemän korsua, jotka olivat hyvin kotoisia ja lämpöisiä varsinkin talvipakkasella ja joukko pieniä nopeasti kyhättyjä yksihuoneisia tupasia. En vieläkään ymmärrä miten niihin kaikki perheenjäsenet sopivat nukkumaan. Kun vieraita tuli taloon, täytyi kai osan talonväestä mennä ulos. Mutta se oli niin ihmeellistä aikaa, ettei kukaan olojansa valittanut. Oltiin kuin yhtä perhettä kaikki. Oli päästy evakosta vieraalta maalta ja tultu takaisin kotiin omille maille. Onnellisuus takaisin pääsystä kuulsi ihmisten kaikista teoista ja ajatuksista ja siitä sai osansa koulupaikan neitikin. Peltovuomassa olin saanut ensimmäisen yösijani postitalosta ja seuraavana aamuna sitten koulun keittäjän ja johtokunnan puheenjohtajan kanssa menimme koulun mäelle mutkittelevaa kylätietä. Siellähän se oli kouluparakki entisen palaneen koulun raunioiden vieressä. Tuli mieleen Kalevalan sanat: Ei se ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni. Olihan tarkkaan sanottuna 7 m pitkä ja 6 m leveä parakki, joka oli väliseinällä jaettu kahteen osaan: Oli opettajan asunto, joka toimi keittolana, luokka ja ulosmentäessä pieni tuulikaaappi. Asunnossa oli hella, pöytä, tuoli, sänky ja pari seinäkaappia. Luokassa oli pitkät penkit ja laudoista kyhätyt pöydät, opettajanpöytä ja tuoli sekä kaappi ja entisestä koulusta jäänyt iso seinäkello, joten ajantieto oli taattu. Lämmityslaitteena oli bömbeli, johon puut ladottiin luukusta ylhäältä päin ja savua tuli silloin aina luokkaan. Mutta olipa ilmanvaihtokin taattu. Kovina tuulipäivinä piti paperiverhot poistaa ikkunoista etteivät olisi repeilleet tuulen niitä sisällä heilutellessa. Pakkasilla oltiin luokassa takki päällä ja vanttuut kädessä. Omasta pukeutumisesta muistan, että minulla oli kaksi paksua päällystakkia. Toista pidin päivisin ulkoillessa ja toista aina öisin nukkuessa päällä, että tarkeni hellahuoneessa nukkua. Mutta tyytyväisiä oltiin, sillä eihän kellään ollut sen paremmin. Oppilaita oli koulussa 21 ja luokkia 1-6, sillä koulu oli yksiopettajainen supistettu koulu. Ja vaikka tilat olivat pienet, pidettiin heti ensimmäisenä kouluvuonna kuusijuhla syyslukukauden päättyessä. Ruotsista saakka piti noutaa kreppipaperia näytelmävaatteiksi, mutta tulihan sitä samalla, kun noudettiin kahvia ja sokeria. Muu Suomi joi korviketta, mutta Lapissa juotiin kahvia ja se olikin tärkeä asia kylmän, pimeän talven aikana. Jonkinlaisia hiihtokilpailujakin talven aikana omassa kylässä järjestettiin ja tietysti keväällä traditionaaliset äitienpäivät. Ja väkeä oli, että kouluparakki pullisteli. Ei silloin ollut liiemmälti juhlia, ei TV:tä, ei edes aina radiota, kun patterit sattuivat loppumaan. Iltaisin oli aikaa seurustella naapureiden kanssa eli kylästellä, kertoa muisteluksia ja vaihtaa ajatuksia. Öljylamput valaisivat, ja jos öljy loppui, eikä naapurissakaan ollut lainata, keskusteltiin piisitulen loistossa ja juotiin vahvaa, mustaa kahvia. Naapurinani asui eräs vanha mies. Kävin joskus talvi-iltoina tarinoimassa hänen kanssaan. Hän välistä vakuutteli minulle: "Uskot sie etelän neiti, mie olen Lapin tietäjien sukua". Kun piisivalkea loi taianomaisia häilähteleviä varjojaan pikku tuvan seinille ja kuuntelin kertomuksia maahisten asuinsijoista ja heidän käynneistään ja etiäisistä, oli tunnelma niin taianomainen, ettei ollut vaikeuksia uskoa Lapin tietäjiin. Eräällä kylästelyreissulla vanha naapurini näki syyliä kädessäni. Hän alkoi niitä kovalla touhulla poistaa. Minä päästin kyllä heleän naurun ja sanoin, että muun kaiken lupaan vielä uskoa, mutta syylien lähtemistä en. Ne poistettiin erinäisin taikamenoin. Sitten unohdin koko asian niinkuin hyvän sadun koskakin. Kunnes viikon parin päästä satuin katsahtamaan käsiini ja syylät olivat toden totta pois ja koulupaikan neiti oli pitkän aikaa vakavissa mietteissä. Toinen naapurini oli vanha nainen, joka asui ikämies poikansa kanssa aivan koulun vieressä. Kun ihmisillä evakosta tulon jälkeen oli kiire korjata asuntoa ja navetoita, tehdä heinää, laittaa polttopuita, panna jäkälää, kalastaa, oli vanhalla naapurinemännällä aikaa elämän filosofin tyyneydellä poltella piippunysäänsä takan loisteessa huivi tiukasti leuan alle solmittuna.Hänen talonsakin oli säästynyt tuholta oli valmis asuttavaksi. Usein koulun loputtua juoksin hänen tupaansa. Siinä istuimme vastakkain hän monissa elämän myrskyissä tyvenen elämänrytmin saavuttanut vanhus ja minä vasta elämää opetteleva nuori ihminen. Jo silloin vaistosin, että ne keskusteluhetkemme eivät hevin jää unholaaan. Musta kahvipannu pantiin takkaan kiehumaan. Ja vedestä, suolasta ja jauhoista tehdystä pikataikinasta taputeltiin siinä keskustelun lomassa ohut nk. piisikakko, joka pantiin tulen loisteeseen litteälle kivelle paistumaan. Siinä se paistui ruskean täplikkääksi ja oli hetkessä valmis kahvin kanssa syötäväksi. Paljon olen herkkuja sen jälkeen elämäni aikana syönyt, mutta tuskinpa sen parempaa ja sen paremmassa tunnelmassa. Niin sitä sitten mentiin elämää eteenpäin pikkuhiljaa talven yli kevättä kohti. Jälleenrakennus koulunkin osalta alkoi edistyä. Seuraavana kesänä rakennettiin uusi hirsinen sauna, johon opettaja sai muuttaa asumaan ja sen jälkeen valmistui ulkorakennus, jossa oli mm. hirsinen navettaosa, jos opettaja sattuisi lehmiä laittamaan. Kyllähän kyläläiset leikillään ja puolivakavissaan minua siihen akiteerasivat, mutta maalaistalon kasvattina kyllä tiesin, mitä lehmän pito oli enkä aikonut puuhaan ryhtyä. Navetta tarvittiin pian parempaan tarkoitukseen. Vuonna 1948 syksyllä, kun koulu oli jo valmisteluvaiheessa otettiin kouluparakki rakennusmiesten asunnoksi, kun uutta koulua tehtiin melkein yötä päivää. Koulua pidettiin silloin syksyllä uudessa navetassa. Muutenhan se kyllä menetteli, mutta lämmitys myöhemmin syksyllä oli vähän heikonlaista. Navettassa oli uusi pata, mutta ennenkuin voi ruveta tulen tekoon, piti pata täyttää vedellä. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun vesi kuumeni, se alkoi kiehua. Pataa lähinnä istuva oppilas huomautti aina, hyvin asiallisesti kylläkin: "Opettaja, moskapata kiehuu". Silloin opettaja kesken tunnin sieppasi sangot ja vinttasi niihin kaivosta kylmää vettä ja toi pataan. Ja taas jatkettiin opetusta normaaliin tahtiin. Joskus kyllä ehti tulla niin paljon höyryä luokkaan, että keittäjä ruokaa tuodessaan kysyi: "Onko täällä ketään?" Kun sitten aikanaan samana syksynä 1948 marraskuun alussa pääsimme uutuutta hohtavaan koulutaloon, saimme vihdoinkin oikeat pulpetit ja pöydät ja tilaa aivan ruhtinaallisesti entiseen verrattuna. Niin aloitimme sitten oikein säädyllisen koulunpidon. Kun kysyin oppilailtani, oliko nyt hauskaa, kun päästiin uuteen tilavaan koulutaloon, vastasi eräs pojista. "Kyllä on muuten mukava, mutta on moskapataa ikävä." Näin saatiin jälleenrakennus Peltovuoman koulun osalta loppuun ja samoin muidenkin enontekiöläisten osalta. Korsuista ja parakeista päästiin uusiin entistä ehoimpiin asuntoihin. Paljon ihmiset saivat vaivaa nähdä kotiseutuaan rakentaessa ja paljon vaikeuksia voittaa, koska liikenneolot olivat sekaisin, ja tavarain saanti heikkoa koko Suomessa. Postinkulkukin oli hidasta ja puhelimia riitti yksi kylää kohti. Silloisilta ihmisiltä vaadittiin paljon kekseliäisyyttä ja ennen muuta oleviin oloihin tyytymistä, mutta toisaalta taas vankkumatonta paremman ajan uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Useimmat tässä mainitsemani henkilöt ovat jo muisteluksineen päässeet rajan taa ja vähitellen seuraa koko sodanjälkeinen rakentajapolvi. Mutta niinhän on elämän laki: nousee uusi polvi, joka jatkaa meidän jälkeemme niinkuin me olemme jatkaneet isiemme jälkeen.